Tuija Lehtinen - Vaniljasyndrooma

Mun molemmat vanhemmat oli opettajia ja sen lisäksi matemaattisia neroja. Biologian sääntöjen mukaan mun olisi pitänyt periä joitain niiden ominaisuuksia, mutta mä en tullut kumpaankaan. Sitä mun äiti ei suostunut tunnustamaan, se tahtoi väkipakolla musta uuden Einsteinin ja koko mun lapsuus oli täynnä päässälaskutehtäviä. Siinä sivussa musta kasvoi Milli Mallikelpoinen, sillä äidillä oli myös hyvin vankat käsitykset siitä mitä lapsen kasvatukseen kuului. Mä olin silti kutakuinkin tyytyväinen elämääni, vaikka olin paksu, tavallinen, kiltti ja matikassa tyhmä. Mua ei edes suuremmin säväyttänyt se, että äiti lähetti mut naapurikaupunkiin lukioon saamaan parempaa opetusta kuin kotipuolessa oli tarjolla. Se ei tuntunut mitenkään suurelta seikkailulta. Kunnes mä ykskaks koin herätyksen. Petteri Punakuontalo, mun pahin vihollinen, se sanoi: Mä kärsin vaniljasyndroomasta, josta oli hyvin vaikea parantua. Mä aloin kapinoida, mutta mä olin syvällä vaniljassa.
Vasta kun mä tapasin aidon wannabiin, menninkäisen ottopojan, mä rupesin käsittämään asioita.

Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma kertoo Milli. Millin molemmat vanhemmat ovat opettajia ja matemaattisia neroja, ja olisivat toivoneet tyttärestään samankaltaista. Sen sijaan he saivat Millin itsensä mukaan paksun, kiltin ja matemaattisesti tyhmän lapsen, joka kaikesta huolimatta oli tyytyväinen elämäänsä. Millin äiti lähettää hänet naapurikaupunkiin lukioon, vain jotta hän saisi parempaa opetusta kuin mitä kotipuolessa oli tarjolla. 

   Millillä on muutamia ystäviä sekä yksi pahin mahdollinen vihollinen, Petteri Punakuontalo, joka on haukkunut ja nälvinyt Milliä monta vuotta. Se taitaakin olla yksi vahva syy, miksi pidän niin kovasti tästä kirjasta. Näen Millissä niin täydellisesti itseni, että koen hänen olevan kuin sielunsisareni, vaikka hän onkin vain Lehtisen kirjan hahmo.
   Myös minulla on koulukiusaamis ja kiusaamistausta, siis kiusattuna olosta ei kiusaajana. Tuo tausta on yksitoista vuotta pitkä ja se vaikuttaa edelleenkin välillä elämääni, enkä tiedä, voinko koskaan unohtaa kaikkea täysin. Tosin osan kurjista muistoista on jo aika vienyt mennessään, mutta suurimman osan muistan yhä kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.

Ensimmäisen kerran Vaniljasyndrooma ilmestyi jo vuonna 1990, jolloin itse olin vasta viidenvuoden ikäinen, joten minä muistan kirjan paremmin siitä, kun se ilmestyi uudestaan vuonna 2006. Taisin kuitenkin muistaakseni lukea tämän ensimmäisen kerran vasta 2008. En osaa sanoa, siitä on kulunut jo hetki, mutta olen kirjaan kyllä tarttunut ainakin kahteen kertaan ensimmäisen lukukerran jälkeen ja koska ainakin omani on pokkari, alkaa se olla myös sen näköinen, että sitä on luettu useammin kuin vain kerran.

Hauskoja yksityiskohtia kirjassa on mm. viestintätekniikan vähäisyys. Kun kirjan nuoret haluavat tavata toisiaan, he menevät käymään toistensa luona. Puhelimella välillä soitetaan, mutta koska ottopojan asuntovaunussa ei ole puhelinta, hän ja Milli joko sopivat tapaamiset etukäteen tai törmäävät sattumalta kaupungilla tai menevät kylään siinä toivossa, että toinen sattuisi olemaan kotona. Kun Milli haluaa toivottaa ottopojalle hyvää uutta vuotta, hän lähettää postikortin Poste Restante -osoitteeseen. Ulkomaanpuhelu soitetaan lennättimestä. 
   Hauska yksityiskohta on sekin, että pikkukaupungin kirjastoon tulee vierailulle neuvostoliittolainen shakkimestari. Kun Millin uusi tuttu, "ottopoika", häiriköi tilaisuutta heittelemällä shakkinappuloita, häntä syytetään YYA-hengen vastaisesta toiminnasta.

Kirja on virkistävää ja erilaista luettavaa. Se sopii mainiosti sellaisille ihmisille, jotka tykkää muutenkin lukea Tuija Lehtisen nuortenkirjoja.

Teos: Vaniljasyndrooma
Kirjailija: Tuija Lehtinen
Sivumäärä: 310
Kustantaja: Otava
Mistä minulle: ostettu
Suosittelenko, kenelle: Kyllä! Kirja on aitoa Lehtistä joten se sopii jokaiselle Lehtisen fanille
Arvosana: 5